Ohjaus ja käsikirjoitus: Visa Koiso-Kanttila
Pääosissa: Antti Luusuaniemi, Pihla Viitala, Malla Malmivaara, Tomi Enbuska, Vili Saarela, Olavi Angervo, Risto Tuorila, Eeva-Maija Haukinen
Kesto: 82 min.
Suomi, 2017
KESKENERÄISYYDESTÄ JA KESTÄMISESTÄ
Turussakin opiskelleen ja vaikuttaneen dokumenttiohjaaja Visa Koiso-Kanttilan(Isältä pojalle, 2004, Miehen kuva, 2010) ensimmäinen fiktio-elokuva Kaiken se kestää (2017) ravistelee kuten hyvät dokumentit. 1970-luvun Ouluun sijoittuva tarina kertoo varhaisteini-ikäisestä Vesasta ja hänen perheestään tavalla, joka koskettaa etenkin kyseisellä vuosikymmenellä lapsuuttaan tai nuoruuttaan eläneitä. Loistavien lapsinäyttelijöiden luotsaama elokuva näyttää aikuisten maailman raadollisuuden Carlos Sauran Korppi sylissä -elokuvankin mieleen tuoden. Kaiken se kestää onkin elokuva etenkin vanhemmille vanhemmuudesta. Toisaalta se kertoo seuraavan sukupolven murrosiän riistämisestä; siitä kuinka vanhemmat muuttuvat teineiksi ja nuorten on pakosti ryhdyttävä heistä huolehtimaan.
13-vuotias Vesa (Vili Saarela) asuu 70-luvun Oulussa yhdessä pikkusiskon ja äiti Marjan (Pihla Viitala) ja arkkitehti-isä Tapion (Antti Luusuaniemi) kanssa. Vesan paras ystävä on tuttavaperheen poika Kaarlo (Olavi Angervo). Pojilla on yhteinen salaisuus, josta ei voi puhua ääneen; Vesan isällä on suhde Kaarlon äidin, Ullan (Malla Malmivaara) kanssa. Vanhempien orgioiksi muuttuvat bileet ja Vesan äidin, Marjan tuska näyttäytyvät esimurrosikäisten poikien silmissä aivan toisin, kuin keskeneräisten aikuisten huumaantuneissa ja itsekeskeisissä mielissä. Kaarlon isä, Antero on arkkitehtimaailmassa rimpuileva ahdistunut taiteilija, joka ei oikein jaksaisi elää, eikä huolehtia hänkään Kaarlosta. Myös poikia ymmärtävän pappan (Risto Tuorila) entinen elämä on työnnetty kerrostalokaksion näköiseen vankilaan pakkokeinoin. Kaverusten on siis puututtava itse peliin ja tehtävä itsensä ja tilanteen naurettavuus nähtäväksi, keinolla millä hyvänsä. Vanhemmat kun eivät siihen kykene tai halua pystyä.
Oulun puutaloalueen purkamisen, muka-vapaan seksin ja miehisen uhon välille on vedetty elokuvassa vahvat yhtäläisyysmerkit eikä syyttä. Oululaissyntyinen Koiso-Kanttila näyttää aikuisten ihmisten nolon lapsellisuuden ja hedonismin tavalla, joka saa katsojan puhkumaan kiukkua. Nuorilta pojilta riistetään murrosikä, koska heidän on huolehdittava lapsiksi taantuvista vanhemmistaan. Etenkin Antti Luusuaniemen tyhjäkatseinen, omahyväinen Tapio nostattaa tunteet pintaan. Herkkäkasvoinen, ajoittain liki ilmeetön Vili Saarela on kuitenkin elokuvan suurin tähti; tällaista lahjakkuutta harvoin kohtaa. Myös nuori Olavi Angervo Kaarlona tekee vaikutuksen. Visa Koiso-Kanttila on henkilöohjaajana omaa luokkaansa, tuskin vähiten hienojen dokumenttiensa ansiosta. Myös autenttinen ajankuva ja Jarkko T. Laineen hienovireinen kuvaus herkistää; luminen tai kesäisen kirpeä suomalainen luonto, 70-luvun arkkitehtuuri ja kaupunkikuva, murretut värisävyt; kaikki kiskovat alitajunnasta muistoja elokuvan edetessä. Tunnetasolla vaikuttava elokuva jättää jäljen ja saa miettimään tukahdutettuja tunteita ja piilotettuja pettymyksiä, etenkin lasten näkökulmasta.
Visa Koiso-Kanttilan toivoisi jatkavan fiktion saralla, niin ansiokkaita dokumentteja kuin hän on tehnytkin; tällaista dokumentaarista otetta sekä näyttelijänohjauksessa kuin kerronnassa ylipäätään fiktioelokuvassa kaivataan lisää. 80-ja 90-luvun ajankuvan ja sukupolvien tunnesykkyröiden kuvauksia odotellessa.
Mari Lindqvist