Kärsimys ja kunnia

Ohjaus: Pedro Almodóvar

Pääosissa: Antonio Banderas, Penelope Cruz, Asier Flores, Asier Etxeandia, César Vicente, Leonardo Sbaraglia, Nora Navas

Kesto: 113 min.

Espanja, 2019

OHJAAJAN KÄRSIMYS JA KUNNIA

4 tähteä

Jo elokuvan nimestä voi päätellä, että 70-vuotiaan Pedro Almodóvarin uutukaiselta ei kannata tällä kertaa odottaa kepeää ja värikästä naisroolien kansoittamaa komediaa, vaikka komediallisia aineksia koskettavasta Kärsimys ja kunnia (Dolor y gloria, 2019)-draamasta onkin löydettävissä. Ennemmin on kyse osittain elämänkerrallisesta, syvällisestä, surullisestakin elokuvasta. 70-luvulta lähtien elokuvia tehnyt art house-veteraaniohjaaja katsoo tällä kertaa peiliin ja hyvin tarkasti katsookin. Kaikesta näkemästään hän ei selvästikään pidä, mutta muistoihinsa hän uppoutuu kuin satukirjan kuviin. Ja mikä ilahduttavinta, edelleen jokainen Almodóvarin elokuvan kuva on kuin taulu, jonka värimaailmaan tekee mieli sukeltaa.

Espanjalaista elokuvaohjaajaa Salvador Mallonia (Antonio Banderas) vaivaavat useat sairaudet ja säryt sekä inspiraation puute ja toivottomuus. Kun Salvador päättää alkaa luoda uutta yhteyttä näyttelijä Albertoon (Asier Etxeandia), jonka kanssa hänellä on mennyt välit poikki ensimmäisen pitkän elokuvansa kuvausten jälkeen, hän joutuu ojasta allikkoon. Alberto tarjoaa Salvadorille kovia huumeita auttamaan särkyjä ja Salvador jää heti koukkuun. Huumehoureissaan ja unissaan ohjaaja palaa lapsuudenmuistoihin. Tuolloin köyhä lapsuudenperhe muutti 1960-luvulla Valenciaan asumaan luolaan tehtyyn asuntoon. Äiti (Penélope Cruz) uurasti kodin onnen eteen ja  teki ylitöitä, jotta poika Salvador saisi opiskella. Nykyhetkessä Alberto löytää sattumalta Salvadorin vielä julkaisemattoman näytelmän ja innostuu. Näytelmä ”Addiktio” kertoo Salvadorin nuoruudenrakkaudesta  Federicosta (Leonardo Sbaraglia), joka oli hänkin huumekoukussa. Kun näytelmä vihdoin saa ensi-illan, Federico löytyy ensi-iltakatsomon yleisöstä ja totuuden aika on tullut molemmille miehille. Jossain vaiheessa Salvadorin on myös uskaltauduttava lääkärille kuulemaan, kuinka pahoja ovat uutiset ja myönnettävä huumeidenkäyttönsä. Äidin kuoleman läpikäyminenkin on jäänyt kesken.  Salvador on nyt kuitenkin löytänyt uudestaan elämäänsä punaisen langan, kunhan hän pääsisi vielä omista addiktioistaan. Onneksi elämä on aina mahdollista pelastaa kirjoittamalla.

Tällä kertaa Almodóvar päästää vahvojen naisten sijaan miehet valokiilaan.  Banderas esittää ohjaajan alter egoa hämmästyttävän näköisesti. Matadorista muistettua macho-hahmoa on mahdotonta löytää kumarasta ja kärsivästä Salvadorista. Jokainen kivulias liike ja ilme on harkittu ja koskettava. Ei siis mikään ihme, että Cannesissa Banderas palkittiin parhaan miespääosan palkinnolla. Monitahoiset suhteet miehiin; kukkoilevaan Albertoon (Banderas esikuvana?) ja suureen rakkauteen Federicoon, joka tekee näyttävän paluun, on esitetty intohimolla ja epätoivolla. Rakkaus vahvaan äitiin (nuorena Penélope Cruz, vanhana mainio Julieta Serrano) on ristiriitainen, toisaalta pelastava, vaikka äiti tuokin esiin pettymyksensä; pojasta ei tullut sitä, mitä hän toivoi.

Eri aikatasoilla seilaava Kärsimys ja kunnia (2019) muistuttaa ehkä eniten Almodóvarin elokuvista Alice Munron novelleihin perustuvaa Julietaa (2016). Samalla tavoin se tuo esiin elämän ihmeellisyyden, surullisuuden ja arvaamattomuuden, ajan kulumisen ja elämän valintoihin liittyvät seuraamukset. Täytyy toivoa, että tässä elokuvassa ei ole kysymys elokuvallisesta testamentista vaan uudesta suunnasta ja alusta. Odotuksesta, mihin kärsimys ja kunnia vie.

Mari Lindqvist

,