Ohjaus ja käsikirjoitus: Maria Veijalainen
Pääosissa: Suvi-Tuuli Teerinkoski, Linda Manelius, Jutta Myllykoski, Sonja Sippala
Kesto: 91 min.
Suomi, 2019
LUKIOLAISYSTÄVYYTTÄ JA -KATEUTTA
Lyhytelokuvistaan palkittu Maria Veijalainen (ent. Mononen) on esikoispitkässään lukiolaistyttöjen mielenmaisemissa. Sympaattisen ja raikkaan otteensa takia elokuvalle on helppo antaa anteeksi paikoittaiset kömpelyydet ja dialogin töksähtelevyydet. Mukavaa on myös se, että kerrankin nuortenelokuvassa kerrotaan pääkaupunkiseudun ongelmanuorien sijaan pohjoisen pikkukaupungin tavallisista teinitytöistä. Tavallisuus voi olla kiinnostavaa, etenkin kun elokuvan päähenkilöt, joita esittävät nuoret amatöörit, tavallisuudesta kovasti pois pyristelevät. Diva of Finlandia on verrattu amerikkalais-brittiläiseen Teen Spirit-elokuvaan, ja yhteneväisyyksiä elokuvan julistetta myöten toki löytyykin. Toisaalta Diva of Finlandin päähenkilö, kestokiukkuinen Henna muistuttaa myös valloittavan LadyBird-elokuvan räiskyvää nimihenkilöä, jopa ulkoisesti. Elokuvan painopiste onkin enemmän kasvutarinassa kuin laulukilpailussa ja menestyksen tavoittelussa.
Pudasjärvellä asuva, suosittuna, lahjakkaana ja kauneuskuningattarena pidetty Henna (Suvi-Tuuli Teerinkoski) odottaa vain hetkeä, jolloin pääsee muuttamaan pois pieneltä paikkakunnalta yo-kirjoitusten jälkeen. Hennan 18-vuotissyntymäpäivänä naapuriin muuttaa vantaalainen Silja (Linda Manelius), joka hurmaa kaikki kauneudellaan ja lahjakkuudellaan. Some-seuraajia Siljalla on tuhansia. Hennan parhaat kaveritkin ovat ihastuksissaan. Siljasta tulee Hennalle pakkomielle, jota hän alkaa seurata somessa ja oikeassa elämässä lakkaamatta. Lopulta kateus sokaisee Hennan- ihan kirjaimellisesti. Sokeana Henna alkaa kuulostella ympäristöään toisella tavoin. Hän ymmärtää myös, että suosion voi menettää yhtenä ainoana varomattomana hetkenä.
Diva of Finland (2019) kertoo nuorten naisten ystävyydestä ja kateudesta tarkkanäköisesti. Nykynuorien ulkonäköpaineet ja suosionmittaamiset some-päivityksineen paiskataan vanhemmallekin katsojalle konkreettisesti silmien eteen. Some-suosion vastapuolena on se, että netissä voi anonyyminä kostaa suosituillekin mitä julmimmilla tavoilla. Toisaalta elokuva toimii aikuisille suloisenkatkerana retkenä omiin nuoruudenmuistoihin. Kuinka kamalaa nuoruus ylipäätään olikaan ja kuinka suurilta ja peruuttamattomilta pienetkin mokat ja väärinkäsitykset tuolloin tuntuivat. Pojat jäävät tässä elokuvassa sivuosiin, kissatappelut voivat heistä välillä johtua, mutta ennen kaikkea kysymys niissäkin on valtataistelusta ja oman aseman mittaamisesta. Linda Maneliuksen Silja onnistuu elokuvassa olemaan uskottavan kadehdittava, lahjakas ja ihastuttava. Suvi-Tuuli Teerinkosken yrmeys ja aidon kuuloinen, sympaattinen pohjoispohjalainen murre toimivat sopivasti peilinä. Aikuiset ovat elokuvassa latistajia; mitään ei kannata liikaa yrittää. ”Olekko nää omasta mielestäsi jotenkin tosi erikoinen” kysyy keski-ikäinen mies, kun Henna kertoo kurkottavansa jonnekin pidemmälle kuin vain naapurikaupunkiin ja tavalliseen elämään. Siljan äiti (Meri Nenonen) on katkera ja kateellinen tyttärelleen, joka saa kaiken sen huomion, jota hän itse tavoitteli nuorena omissa bändi-kuvioissaan. Hennan kaveritkin tuntuvat sopeutuvan siihen, että liikaa ei kannata yrittää, poikkeavuus on aina pahasta. Kuitenkin se, ettei edes mitään yritä tai tavoittele, estää kasvun. Aina ei voi voittaa, mutta itsensä voi kuitenkin yrittää löytää.
Vaikka tarinankuljetuksessa ja dialogin sujuvuudessa elokuvassa onkin puutteensa, Veijalaisen arkisen absurdia ja humoristista nuorisoelokuvaa voi suositella lämpimästi kohderyhmälleen. Teinien vanhempikin, se entinen teini, voi koettaa ängetä mukaan leffa-seuraksi kohderyhmän mukaan. Vaikka se tarkoittaisikin hieman epämukavaa peiliin katsomisen kokemusta.
Mari Lindqvist