Ohjaus: Hanna Bergholm
Käsikirjoitus: Hanna Bergholm, Ilja Rautsi
Kuvaus: Pietari Peltola
Pääosissa: Seidi Haarla, Rupert Grint, Pamela Tola, Pirkko Saisio, Rebecca Lacey, John Thomson, Satu Tuuli Karhu, Mari Rantasila, Amira Khalifa, Johanna Kuuva
Musiikki: Eicca Toppinen
Kesto: 92 min.
Suomi, Ranska, Iso-Britannia, Liettua, 2026
KAUHISTUTTAVA ÄITIYS
Berliinin elokuvajuhlille pääsarjaan Kultaisesta karhusta kilpailemaan päässyt kotimainen kauhuelokuva Yön lapsi (Nightborn, 2026) vakuuttaa omintakeisuudellaan. Hanna Bergholm näytti jo Pahanhautojassa (2022), että tämä on genre, jonka hän taitaa. Yön lapsi on luontomytologiasta ammentava psykologinen trilleri, jossa kauhua tuottavat vanhemmuudesta kumpuavat epävarmuudet ja pelot. Roman Polanskin Rosemaryn painajaiseen (1968) väkisinkin rinnastuva teos on saanut pääosaan aina vakuuttavan Seidi Haarlan ja Harry Pottereista aikanaan tutuksi tulleen Rupert Grintin.
Suomalainen Saga (Haarla) ja brittiläinen Jon (Grint) muuttavat Suomeen, Sagan vanhaan mummolaan. Metsän reunassa sijaitseva talo vaatii paljon remonttia, mutta perheenlisäyksestä haaveileva pariskunta on innokas aloittamaan uuden elämän. Kun lapsi sitten syntyy, Sagalla on pahoja aavistuksia. Vauva tuntuu rääkyvän tauotta kammottavalla äänellä, imevän rinnoista lähinnä verta ja muutenkin olevan kuin petoeläin tai peikko. Pitkiä työpäiviä tekevä Jon on huolestunut lähinnä Sagasta ja tämän mielenterveydestä. Miten pieni lapsi muka voisi olla mikään pelottava, verenhimoinen hirviö? Kun Sagan äiti (Pirkko Saisio) ja sisko Taru (Pamela Tola) tulevat vauvaa katsomaan, Sagan epävarmuudet vain lisääntyvät. Äiti kertoo Sagan olleen samanlainen riiviö lapsena, ja sisko taas ei tunnu ymmärtävän, mikä Sagaa vauva-arjessa niin väsyttää. Sagasta alkaa tuntua, että oikeasti hän itsekin taitaa olla sisimmässään jonkinlainen verenhimoinen peto, täynnä alkukantaista voimaa.
2020-luvun elokuvista Coralie Fargeatin ohjaamassa upeassa The Substancessa (2024) on varmaankin viimeksi nähty yhtä vahvaa body horroria. Fargeatin teoksessa kauhun aiheena oli naisen vanheneminen. Tällä kertaa pelon väristyksiä aiheuttaa raskauden, synnytyksen ja äitiyden aiheuttamat muutokset naisen mielessä ja kehossa. Synkkä metsä, jonka reunaan puita lapsesta saakka rakastanut Saga muuttaa, toimii metaforana seksuaalisuudesta, luonnon mahtivoimasta ja alkukantaisuudesta, ehkäpä myös suomalaisuudesta. Sagan englantilainen aviomies ei muuta voi kuin avuttomana ihmetellä, kuinka Saga muuttuu synnytyksen jälkeisen masennuksen seurauksena itsekin lapsensa kaltaiseksi; osaksi villiä, veren- ja lihanhimoista luonnonvoimaa. Neuvolassa kuitenkin vakuutellaan, että Saga ja vauva ovat oikein terveitä ja hyvävointisia kaikin puolin. Mitään hätää ei ole. Sagalla nyt vain sattuu olevan voimakas luontosuhde. Ehkäpä remontissa olevaan taloon tunkeutuvat puut ja muu luonto selittyvät sillä, kuten myös lapsen ja äidin yhteiset verikekkerit.
Bergholm on tehnyt oikean ratkaisun siinä, että pariskunnan lasta ei missään vaiheessa kunnolla näytetä. Katsoja voi havaita ainoastaan sen, että vauva on poikkeuksellisen karvainen ja pieni hännänalkukin erottuu häntäluun paikkeilla. Yön lapsen perhedynamiikkaan perustuva jännitys ja kauhu toimii, ehkä eritoten juuri naiskatsojiin. Bergholm on onnistunut tekemään eheän genrensä edustajan, jossa kaikki osaset tukevat toisiaan; näyttelijäsuoritukset (etenkin Haarla ja Saisio), visuaalinen näyttävyys, yliluonnollinen ja psykologinen kerroksellisuus sekä suomalainen, vaikkakin Liettuassa kuvattu, luontomytologia. Laadukas äitikauhu vetoaa aina!
Mari Lindqvist
