Ohjaus: Nathan Fielder, Lance Oppenheim
Pääosissa: Elizabeth Holmes, Nathan Fielder, Billie Evans
Kesto: 175 min.
USA, 2026
TOTUUDEN JÄLJILLÄ
Kolmekymmentäneljä päivää ennen vankilaan joutumistaan suuren luokan huijarina tunnettu Piilaakson yritysperustaja Elizabeth Holmes kutsuu dokumenttiryhmän kotiinsa kuvaamaan jokaista liikettään ja tavallista perhearkeaan avomiehensä ja pienten lastensa kanssa. Laadukkaista dokumenteistaan tunnettu Lance Oppenheim ohjaajaparinaan koomikko Nathan Fielder muuttavat taloon. Alkaa kolmen vuoden tutkimusmatka Holmesin mielenmaisemaan ja motiiveihin. Alex Gibney teki aikoinaan Holmesista tarkan The Inventor-dokumentin, mutta nyt näkökulma on toinen. Ylistetty ja katsojamääräennätyksiä tehnyt You Can See Everything (2026) on ihmeellisen intensiivinen ja jännittävä kolmen tunnin dokumentti eettisyydestä, valheesta ja totuudesta ja siitä, onko mitään yhtä totuutta edes olemassa. Tuomiota tai toimimatonta keksintöä dokumentissa ei juurikaan käsitellä, vaan keskitytään Holmesin motiiveihin ja syihin toimia, kuten hän toimi.
Dokumentissa ohjaaja Oppenheim seuraa lähikuvassa ohjaaja Fielderiä, joka muuttaa asumaan Elizabeth Holmesin ja tämän miehen Billy Evansin rantataloon asumaan. Perheen arki pyörii vauvan ja taaperon hoidossa, puheluita lakimiehen ja median edustajien kanssa on myös paljon. Kaikki valmistautuvat siihen, että vähän yli kuukauden päästä Holmes päätyy vuosiksi vankilaan. Fielder ja kuvaaja David Bolen päästetään hyvin lähelle perheenjäseniä, jopa avomiehen suihkukäynnit dokumentoidaan. Kamera kuvaa sekä skeptistä Fielderiä että suurisilmäistä, hämmentyneen oloista Holmesia. Oppenheim sen sijaan rajataan harkitusti kuvasta pois. Katsoja kiusaantuu Fielderin mukana, kun mies törmäilee lasten lelujen keskellä, pariskunnan halaillessa vieressä.
Kuvaaja Bolenin nerokkaan tiiviit 4:3-kuvasuhteessa olevat zoom-lähikuvat Holmesista, Evansista ja Fielderistä ihokarvoineen, uurteineen, kyyneleineen ja mikroilmeineen sekä vauvan tuhina, ruoanlaiton ja syömisten äänet tuovat jokaisen heistä pelottavan liki. Kun ohjaaja Fielder alkaa epäröidä siinä, mitä ajattelee Holmesista, katsojakin tuntee epävarmuutta. Lisää hämmennystä tuo Fielderin oivallus Holmesin ajattelutavan erilaisuudesta, mahdollisesta neuroepätyypillisyydestä. Onko Holmes sittenkin väärinymmärretty, poikkeuksellisesti sanoja, tilanteita ja kysymyksiä tulkitseva, hyväksikäytetty ja manipuloitu keksijä-yrittäjä, eikä tahallisesti huijaava ja valehteleva, harkitun roolin luonut psykopaatti. Myös ilmeettömyys ja ”vääränlaiset” reagoinnit saisivat silloin osaltaan selityksen. Vai onko mahdollista, että hän on molempia? Kun avomies Evansista paljastuu rahanahne ja epäilyttävän manipuloiva puoli, alkaa katsoja miettiä uusia tulkintoja pariskunnan dynamiikasta. Kykeneekö ihminen esittämään toisenlaista, kuin on, jos hänen jokainen liikkeensä ja ilmeensä kuvataan? Kertooko dokumentointi aina totuuden? Vai onko niin, ettei se voi koskaan kertoa kaikkea? Voiko paha, toisilta valtavia summia rahaa huijaava ihminen olla hyvin rakastava ja kaiken perheelle uhraava, valehtelemaan kykenemätön ihminen? Ja onko tällä pariskunnalla oikeasti lähinnä molemminpuolinen hyötysuhde? Entä ohjaajan objektiivinen näkökulma? Onko sellaista, vai näkeekö hänkin sen, mitä haluaa nähdä dokumentin kohteessaan? Oppenheimin kuvatessa lähikuvassa toista ohjaajaa, Fielderiä, katsoja väkisinkin samaistuu mieheen ja tuntee tämän tunteita. Fielder ei pysy puolueettomana, ainakaan omassa mielessään, vaikka kuinka haluaisi. Joutuuko hänkin huijarin pauloihin?
Puolivälissä dokumenttia Fielder lähestyy näyttelijä Amanda Seyfriediä, joka esitti Holmesia nopeasti ja heppoisesti tehdyssä Dropout-draamasarjassa. Nyt Seyfreid vaikuttaa osittain katuvan roolisuoritustaan, joka vahvisti karikatyyrimäistä kuvaa Holmesista ja sai katsojat vihaamaan fiktion todellista esikuvaa entistä vahvemmin. Seyfried pääseekin nyt syventämään kuvaansa Holmesista, koska Holmesin jouduttua vankilaan kuvaukset jatkuvat. Kameroita ei vankilaan saa vierailujen aikana tuoda, eikä puheluita ole lupa nauhoittaa. Niinpä tapaamisia pitää näytellä Fielderin ohjauksessa, hänen muistiinsa luottaen. Silloin päästään kenties lähemmäs totuutta, mutta kenen totuus se oikeastaan onkaan?
You Can See Everything jättää jälkeensä paljon kysymyksiä. Myös ihmismielen toimimisen tarkastelijana se on oivallinen, hauskakin kolmetuntinen paketti. Ennen kaikkea elokuva kertoo siitä, että dokumentoimalla totuutta ei välttämättä löydä, mutta sitäkin tärkeämpää on kysymysten herääminen ja vastausten etsiminen. Niin elämässä kuin elokuvan teossa. Siinä tämä dokumentti onnistuu paremmin kuin mikään muu pitkään aikaan.
Mari Lindqvist

