Ohjaus: Björn Runge
Käsikirjoitus: Jane Anderson (Meg Wolitzer)
Pääosissa: Glenn Close, Jonathan Pryce, Christian Slater, Max Irons, Harry Lloyd, Annie Starke
Tuotanto: Rosalie Swedlin, Meta Louise Foldager Sørensen / Meta Film London, Anonymous Content
Kesto: 101 min
Iso-Britannia, Ruotsi, 2017
KAIKEN TAKANA ON VAIMO
Ruotsalainen Björn Runge (Minkä taakseen jättää, 2003) on tehnyt ensimmäisen englanninkielisen elokuvansa. The Wife (2017) on miellyttävällä tavalla hyvin bergmanilainen kamarielokuva ja silti tuskin voisi olla Bergmanin ohjaama. Meg Wolitzerin menestysromaanin (2003) perustuva elokuva sijoittuu tapahtumiltaan pääosin 90-luvulle, mutta iskee siitä huolimatta tai juuri siksi tähän päivään #metoo- ja Nobel-kohinoineen. Paitsi yhtä elämän kestävää valhetta, elokuva käsittelee naisen vaikeutta löytää tietään ja saada sanottua sanottavaansa, toteuttaa intohimoaan ja myös parisuhteen ja perheen dynamiikkaa. Kuinka paljon rakkaussuhteen eteen voi työskennellä ja kuinka paljon on syytä antaa anteeksi? Onko elämässä sittenkään tärkeää, kuka teki mitä, vai onko lopputulos aina oleellisinta? Työ, lasten hyvinvointi, kunnia, miten kaikki pitäisi jakaa, että jokainen perheessä voisi hyvin? Kuinka pitkään valhetta kannattaa peitellä, jos valheen paljastuminen tuhoaa vähintään yhden ihmisen elämän? Elokuva kysyy kysymyksiä, joihin ei löydy selvää vastausta. Glenn Close pääosassaan on kaiken keskus. Mikroilmeet ja pinnan alla kytevät mielenmyrskyt ovat hypnoottista katsottavaa. Jos Close ei osastaan Oscaria nappaa, on se suuri vääryys.
Puhelin pirahtaa iäkkään kirjailija Joe Castlemanin (Jonathan Pryce) kodissa vuoden 1992 Connecticutissa. Joen pitkäaikainen uskollinen elämänkumppani, taustavaikuttaja Joan (Glenn Close) kiirehtii perheen toiseen puhelimeen kuulemaan suuren uutisen. Puhelussa kerrotaan Joen Nobel-palkinnosta, jota Joeta kutsutaan perheineen hakemaan Tukholmaan. Alkaa pariskunnan iloitseminen yhdessä. Tämän eteen he molemmat ovat tehneet työtä koko ikänsä. Silti Joan ei vaikuta sydämestään onnelliselta, ikään kuin hänestä asia ei olisi juhlimisen arvoista. Lentokoneessa pariskuntaa ja mukaan tullutta isä-kompleksista aikuista poikaa Davidia (Max Irons) häiritsee elämänkerta-pyrkyri Nathaniel Bone (Christian Slater). Bonella on selvästi jotain sydämellään, häntä kiinnostaa tutustua varsinkin ”kuninkaantekijä” Joaniin vähän paremmin. Perillä Tukholmassa tunteet ovat pinnassa, Joan alkaa muistella pariskunnan yhteiselon alkutaipaletta 50-luvulla, kun nuori Joan (Closen tytär Annie Starke) aloitteli omaa kirjailijanuraansa ja lehtorina toimivan, naimisissa olevan Joen. Takautumista selviää pikkuhiljaa, miten Joanin kirjailijanura jäi Joen uran jalkoihin ja mitkä asiat tapahtumiin vaikuttivat, miten pieni valhe paisui suureksi. Joe Castleman nauttii Tukholmassa silmin nähden huomiosta ja kunnioituksesta. Hän on tottunut parrasvaloihin, mutta itsekin kirjailijanuraa aloitteleva David ja Joan kärsivät kaikesta hyörinästä ja kiusallisista kysymyksistä. Tilannetta ei helpota sydänvaivaisen Joen flirtti nuoren valokuvaaja-neidon kanssa. Joan erehtyy melkein avautumaan elämänkertakirjuri-ehdokkaalle, mutta saa silti pidettyä juuri ja juuri salaisuutensa. Kaikki tunteet ja myllerrykset purkautuvat Nobel-juhlan tuoksinassa, kuten odotettavaa on.
Jane Andersonin käsikirjoitus on simppeli ja jokseenkin epävisuaalinen, mutta elokuvaa seuraa silti herkeämättä, kiitos Rungen upean, hillityn ohjaustyön. Paitsi Closen ja Prycen saumatonta yhteistyötä, elokuvassa on nautinnollista seurata seuraavan sukupolven näyttelijätyötä. Max ”Jeremyn poika” Irons on juuri sopivan kulmikas ja kompleksisen uskottava haastavassa roolissaan isänsä hyväksyntää anovana poikana. Annie Starke taas on hämmentävän uskottava nuorena Joanina. Molempien kohdalla lahjakkuuden periytyminen on ilmeistä, kuten myös oman karisman löytyminen. Samalla he tuovat tuoreudellaan elokuvan tärkeän sanoman tähän päivään. Aikanaan oli toki naisen helpompi ja luontevampi vetäytyä taka-alalle, koska ”naisten rohkeaa proosaa ei lue kukaan”, mutta tietyt ongelmat eivät ole mihinkään hävinneet. Elokuvan loppu on anteeksiantava ja ymmärtävä, ennalta odotettavakin, mutta myös ovia avaava. Ehkä omalle äänelle on lopulta aikaa, kun sen ajan vain ottaa, röyhkeästi ja muita kumartelematta. Antaa työn puhua puolestaan, nimityksistä ja kunniasta viis. Huutaa ei tarvitse, joskus kuiskauskin riittää.
Mari Lindqvist