Ohjaus: François Ozon
Käsikirjoitus: François Ozon, Philippe Piazzo , perustuu Maurice Rostandin 1930 kirjoittamaan näytelmään L’homme que j’ai tué
Pääosissa: Paula Beer, Pierre Niney, Marie Gruber, Ernst Stötzner, Anton von Lucke
Kesto: 113 min.
Ranska/Saksa 2016
FRANTZ – VÄRIEN VOIMA
Ranskalaisohjaaja Francois Ozonin (Swimming Pool, 2003, Vieras Talossa, 2012) uusin elokuva Frantz (2016) eroaa hänen aikaisemmasta tuotannostaan paitsi mustavalkoisuutensa, myös käsittelytapansa takia. Elokuva perustuu Maurice Rostandin 1930 kirjoittamaan, ensimmäisen maailmansodanjälkeiseen aikaan sijoittuvaan näytelmään L’homme que j’ai tué, josta Ernst Lubitsch teki vuonna 1932 Broken Lullabyn. Ozon on rohkeaan tyyliinsä tehnyt kuitenkin näytelmästä oman versionsa. Nykypäivän ranskalaisena hän näkee näytelmän pessimistisemmässä valossa ja elokuva on saanut tummemmat sävynsä Pariisin terroristi-iskujen jälkitunnelmissa. Ozon on halunnut kertoa tarinan ensimmäisessä maailmansodassa hävinneen ja nöyryytetyn Saksan näkökulmasta. Venetsian elokuvajuhlilla viime syksynä palkittu Frantz on sekä nuoren naisen kasvutarina että yllätyksellinen, trillerimäinen tarina valheista, kun todellisuus ei tunnu riittävän. Elokuva oli ehdolla myös 11 César-palkinnon saajaksi, mukaan lukien paras elokuva ja paras ohjaus.
Eletään vuotta 1919. Elokuvan päähenkilö, pienessä saksalaisessa kylässä asuva Anna (Paula Beer) suree sodassa kaatunutta sulhastaan, Frantzia ja vierailee hänen haudallaan päivittäin. Eräänä päivänä nuori ranskalaismies Adrien (Pierre Niney )ilmestyy haudalle kukkien kanssa ja herättää niin Annassa, sulhasen vanhemmissa, kuin kyläyhteisössäkin voimakkaasti ristiriitaisia tunteita. Onhan hävinnyt Saksa vasta toipumassa sodasta. Anna ja Adrien kuitenkin lähentyvät ja Frantzin vanhemmatkin mieltyvät pikkuhiljaa Adrieniin, koska tämä kertoo olleensa Frantzin hyvä ystävä. Anna alkaa nousta surunsa syövereistä. Katseet ja tukahdutetut tunteet nousevat pääosaan. Adrien tuntuu kuitenkin salaavan jotain. Kertooko hän kuitenkin vain tarinaa, jota Frantzin läheiset haluavat kuulla, kyläyhteisön painostuksesta ja Adrienia kohtaan tunnetun vihamielisyyden takia? Anna alkaa ymmärtää, että hän on kehitellyt Adrienista mieleisensä pelastajan itselleen. Kun hän havaitsee, että kykenee itsekin kasvamaan täyteen mittaansa ja omaksi itsekseen, hän ei tarvitse enää muita määrittelemään itseään.
Enimmäkseen mustavalkoinen Frantz lumoaa harmaan eri sävyillään, kuten viime vuoden suomalainen ilahduttaja; Juho Kuosmasen Hymyilevä Mieskin. Tällä kertaa mustavalkoisuus kuvastaa kuitenkin kärsimystä, pysähtyneisyyttä, realismia. Paula Beerin näyttelemän Annan ja Pierre Nineyn Adrien kasvot hehkuvat lumoavina ja aistillisina, hetkelliset värien leiskahdukset kankaalla korostavat vielä asetelmaa. Ratkaisu on ehkä epäkaupallinen, mutta selvästi oikea.
Pasifistinen Frantz on vaikuttavimmillaan kohtauksessa, jossa Frantzin isä kiistelee vanhojen ystäviensä kanssa Adrienin hyväksymisestä. Hän kysyy ystäviltään, joiden pojat, kuten hänen omansakin, ovat kuolleet sodassa, kuka lähetti pojat sotimaan, kuolemaan? Ja vastaa: sen tekivät isät itse.
Frantzissa päähenkilöt saavat voimaa fiktiosta, taiteesta, tarinoista. Anna saa Louvressa energiaa Manetin maalauksista, Adrien ja Frantzin vanhemmat tarinasta, jonka Adrien sepittää. Kaikki nauttivat musiikista, jolla elokuvassa on tärkeä rooli. Tällaisena voimanlähteenä, visuaalisen nautinnon lisäksi, toimii katsojalle myös François Ozonin Frantz, ehdottomasti. Että jaksaisimme ja uskaltaisimme kasvaa, kehittyä ja oivaltaa.
Mari Lindqvist