Ohjaus ja käsikirjoitus: Damien Chazelle
Pääosissa: Emma Stone, Ryan Gosling, Rosemarie DeWitt, J.K. Simmons, John Legend,
Finn Wittrock
Kesto: 128 min.
Yhdysvallat, 2016
La La Land – elokuva kuin unelma
Damien Chazellen (Whiplash, 2014) käsikirjoittama ja ohjaama La La Land (2016) on elokuva unelmista. Samalla se on rakkaudenosoitus Hollywood-musikaaleille ja jazz-musiikille, sekä Los Angelesille, enkelten kaupungille. La La Land on suorastaan räätälöity elokuvaharrastajille; mikään ei vie arjesta autuaammille maille koleina talvipäivinä kuin aurinkoinen La La Land. Golden Globessa saadut seitsemän pystiä eivät yllättäneet ketään, eivätkä tule yllättämään Oscaritkaan. Kun elokuvassa toimii kaikki, pääparin kemiasta musiikkiin, kuvaukseen, puvustukseen, lavastukseen ja tietysti ohjaukseen, ei voi kuin nauttia ja aistia.
Aloitteleva näyttelijä Mia (täydellinen elokuvakasvo Emma Stone) törmää yhtämittaa, eri yhteyksissä omistautuneeseen jazz-muusikkoon, Sebastianiin (hurmaava Ryan Gosling) ja parin välille roihahtaa lopulta rakkaus. Työttömäksi jääneen Sebastianin haave on oma jazz-klubi, Mia taas ravaa koe-esiintymisissä, joutuen pettymään aina uudelleen. Omia ja toistensa haaveita ylläpitäen he jaksavat ja tekevät arjesta värikästä ja musiikin täyttämää unelmaa. Kun Sebastian sitten hylkääkin joitakin periaatteitaan ja alkaa menestyä hittibiisejä tehtailevassa bändissä, suhde on koetuksella. Jaksaako Mia enää yrittää edetä yksin omaa tietään, kun toinen loistaa tähtenä maailmalla? Kuuluvatko kompromissit unelmiin? Onko menestys unelmista suurin?
Jazz-musiikin ja elokuvat rinnastava La La Land (2016) on liki täydellinen elokuva. Jo alun upeaa koreografiaa ja pitkiä, maalailevia kuvia sisältävä värikylläinen tanssi- ja laulukohtaus tempaisee välittömästi Laulavat Sadepisarat -tyyliseen taikamaailmaan sisään. Kirkkaanväriset kesämekot, satumaiset lavasteet ja maisemat, tähtitaivas, Justin Hurwitzin haikea musiikki muistuttavat, mikä vanhan ajan Hollywood-elokuvissa viehättää. Tanssivat ja laulavat Ryan Gosling ja Emma Stone ovat tasavahvoja karismaltaan ja siksi mielenkiintoinen taistelupari. Koska, kyllä, romanssiin kuuluu tietysti perinteinen sanaileva alku tyyliin Katharine Hepburn ja Spencer Tracy.
Lukuisista elokuvaviitteistään huolimatta elokuva onnistuu olemaan tässä ajassa tapahtuva parisuhteen kehityskertomus yhtä hyvin kuin 80-luvun hittejä hyödykseen käyttävä, muinaista Fame– tv-sarjaa muistuttava iloinen unelmista tähtiin -intoilu. Alun hempeily ja suloinen söpöstely vakavoituu ja syvenee tarinan myötä, juuri kun alkaa pelätä sen menevän jo yli. Toisaalta siitä ei kokonaan päästä, eikä ole tarviskaan. Näin vähän kyynisyyttä näkee nykyrakkauselokuvissa harvoin. Vaikka kaikki ei elämässä sujukaan käsikirjoituksen mukaan, unelmat, luovuus, elokuvat ja musiikki säilyvät. Siksi La La Landiin ei voi olla ihastumatta. Ei vain voi.
MARI LINDQVIST